omaisena kaiken ikää

Yrittäjä Aira Samulin, 88, tarjoaa toimittajalle kahvia ja leivoksia kotonaan Hyrsylän mutkassa, Lohjan Nummi-Pusulassa.

Edellisenä iltana hän on ollut katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa Billy Elliot -musikaalia, jäänyt juhlimaan tanssijaystävänsä merkkipäivää ja palannut tilalleen puolilta öin. Aamuyhdeksältä Samulinin säätiöity karjalaistyylinen hirsilinna on täyttynyt vierailijoista.

– Ihmiset haluavat nähdä minut elossa, Samulin sanoo nauraen.

Nyt Samulin on lupautunut puhumaan elämästään ikääntyvänä mielenterveysomaisena. Rooli ei kaikilta osin istu muotitanssien uranuurtajalle. Ikä ei paina häntä. Hänestä ”ei ole löytynyt vikaa”.

Mielenterveysomainen Samulin kuitenkin on. Hänen tyttärensä Pirjo Samulin, 68, sairastui 16-vuotiaana skitsofreniaan. Tytär on sittemmin asunut kodin ulkopuolella, viime ajat sairaalassa.

– Pirjo on ihan rikki. On kuin aivojen johdot olisivat menneet sekaisin ja irtoilisivat ja yhdistyisivät sattumanvaraisesti. Vain silloin tällöin jokin piuhoista osuu hetkeksi kohdalleen ja Pirjo on muutaman sekunnin läsnä.

Ehkä on armeliasta, että tytär elää omassa maailmassaan. Äiti ei yritä houkutella häntä ulos harhoista.

– Minä kuuntelen häntä ja nauran hänen kanssaan.

Vuosia Samulin uskoi tyttärensä paranemiseen.

– Pirjo oli niin lahjakas, älykäs ja huumorintajuinen. Hän oli iloinen, miellyttävä ja kaunis, suloisempi kuin kukaan. Hän lauloi ja tanssi kuin Shirley Temple. Hän ei ikinä syyttänyt ketään, ei valittanut, ei ollut vihainen. Hän oli puhdas kuin enkeli. Kuinka sellainen ihminen ei paranisi?

Pirjon tila pikemminkin paheni vuosien myötä. 60-luvun lääkkeet vaurioittivat osaltaan aivoja. Tyttären sairaus on määrittänyt äidin myöhempiä elämänvalintoja.

– Pirjon takia olen pitänyt tietoisesti hyvää huolta itsestäni. Toivon, ettei hänen tarvitsisi jäädä pitkäksi aikaa ilman äitiä.

Tytär on toiminut myös Samulinin uran johtotähtenä.

– Meillä oli Pirjon kanssa sielujen yhteys ja samat harrastukset. Pirjon tähden perustin Rytmikkäät mannekiinit -muotitanssikoulun. Huomasin, että tanssiessaan Pirjolla oli helpompi olla. Hän nauttii tanssimisesta edelleen.

Näistä kokemuksista kumpusi myös Aira Samulinin palo tehdä nuorten parissa ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä tanssin avulla.

Valotaiteilija Ekku Peltomäki, Samulinin ex-mies, astuu hirsilinnan tupaan. Kymmenen vuotta eron jälkeen hän asuu edelleen Hyrsylän mutkassa, tosin omassa talossaan.

Peltomäki liittyy hetkeksi seuraan. Hän antaa tunnustusta entiselle vaimolleen:

– Aira ajattelee viimeiseksi itseään. Hän keskittyy auttamaan läheisiään.

Samulin ja Peltomäki olivat naimisissa 30 vuoden ajan. Kun Samulin lähestyi 80 vuoden ikää, hän lähetti ”Peltomäen omille teilleen”.

– Ekku on minua 20 vuotta nuorempi. 60-vuotiaana hänellä, komealla miehellä, oli vielä elämä edessään. Tiesin, että hän saisi yhä naisen kuin naisen, Samulin sanoo.

Pirjo Samulinia käy nykyisin tervehtimässä äidin lisäksi veli Jari Samulin, 60. Jari Samulin toimi aikoinaan Tanssikoulu Aira Samulinin johtajana. Myöhemmin hän koulutti työkseen yritysjohtajia.

Kolmekymppisenä Jari Samulinkin kohtasi psyykkisiä ongelmia.

– Hän kävi melkoista painia mielenterveytensä kanssa noin 15 vuoden ajan, Aira Samulin sanoo.

Samulin kertoo poikansa tekevän nykyisin aktiivisesti vapaaehtoistyötä mielenterveyskuntoutujien Helmi-yhdistyksessä.

– Jari suhtautuu ihmisiin harvinaisen hienosti. Kun hän astuu huoneeseen, ilmapiiri täyttyy lämmöllä ja hyvyydellä. Hän myös ihailee ja tukee toisten ihmisten omaperäisyyttä.

Aira Samulinin kannalta on helpottavaa, että Jari huolehtii nyt myös Pirjosta. Äiti voi olla varma siitä, että Pirjoa muistetaan riittävästi.

– Kun Pirjo näkee Jarin, hän on rakkautta täynnä. Pirjolla ei ollut turvallista isää eikä hän ehtinyt varhaisen sairastumisensa vuoksi luoda miessuhteitakaan. Siksi 190-senttinen veli on omiaan voimistamaan hänessä turvallisuudentunnetta.

Lastensa lisäksi Samulin haluaa tukea myös lastenlapsiaan ja näiden lapsia, neljättä polvea. Parhaimmillaan ”ylämummo” voi tarjota heille henkistä turvaa ja vahvistaa heidän psyykkistä terveyttään.

– Lasten kanssa harkitsen sanojani tarkasti. Eihän ole yleisesti ottaen viisasta töräytellä typeryyksiä. Toisaalta minulla on tavallista vakavammat lähtökohdat ottaa lapset huomioon.

Samulin viittaa suvun perimään.

Aira Suvio syntyi vuonna 1927 ”mielisairaan äidin syliin”.

– Äidilläni oli harhoja. Kasvatusasioissa hän puhui puuta heinää, muun muassa pelotteli meitä lapsia hirveillä asioilla.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä lapset, etenkin tytöt, kasvatettiin kuuliaisiksi. Airankin oli toteltava äitiään vastaan väittämättä.

– Äidin pelottavia puheita ei voinut kuitenkaan jäädä ajattelemaan ja piti olla tarkkana, ettei tullut noudattaneeksi hänen ohjeitaan kodin ulkopuolella.

Äidin sairaudesta Aira ei puhunut kenenkään kanssa. Mieleltään sairastuneilla ei ollut tuolloin ihmisarvoa eikä -oikeuksia. ”Hullut kuuluivat hullujenhuoneelle.”

Kun Airan isä kaatui jatkosodassa, yksinhuoltajaperhe muutti Raja-Karjalan Hyrsylän mutkasta Helsingin Kallioon.  Aira tunsi vastedes olevansa vastuussa perheen henkisestä hyvinvoinnista.

19-vuotiaana Aira Suvio avioitui tanssipartnerinsa Helge Samulinin kanssa. Aviomies oli alusta lähtien väkivaltainen: räyhäsi, paiskoi tavaroita ja kävi käsiksi. Vaimo nukkui yönsä milloin autoon, milloin katonrajan vaatekomeroon kätkeytyneenä.

– Kun yksi sairastuu, siinä sairastuu koko perhe. Perheen tunne-elämä menee sekaisin. Huomio kiinnittyy asioihin, jotka eivät kuulu normaaliin elämään. Minäkään en enää ajatellut vapaasti vaan olin loukussa ja varauduin pahimpaan, Samulin pohtii.

Samulin ei kuitenkaan ymmärtänyt miehensä olevan sairas. Samulinin äidin sairaus oli ollut toisenlaista, paljastavaa. Mies vaikutti yksinomaan pahalta, katkeralta ja kaunaiselta. Toisaalta mies oli älykäs ja ovela.

Samulin salasi perheväkivallan niin kuin oli salannut äitinsä sairauden. Häntä hävetti, että oli mennyt naimisiin lyövän ja juovan miehen kanssa.

Helge Samulin ei pystynyt alkoholismin ja muiden ongelmiensa vuoksi elättämään perhettä, joten Aira Samulin kävi jatkuvasti töissä ja antoi Pirjon, esikoistyttären, jo kolmikuisena oman äitinsä hoidettavaksi.

– Äidin naapurit kuiskivat, että oli edesvastuutonta antaa mielisairaan hoitaa pientä lasta. Mutta minusta Pirjon hoitaminen teki äidilleni hyvää, oli hänelle kuin lääkettä. Toisaalta luotin siihen, että hän pitäisi vauvasta hyvää huolta. Muistin, kuinka taitavasti hän oli hoitanut pikkusiskojani. Joka tapauksessa äidin luona oli rauhallisempaa kuin väkivaltaisessa kodissamme.

Aira ja Helge Samulin elivät yhdessä 16 vuoden ajan, siihen asti, että mies kärähti rattijuoppoudesta ja joutui telkien taakse. Silloin Aira Samulin järjesti itselleen ja lapsilleen toisen asunnon.

– Avioeroa en uskaltanut tuolloinkaan ajatella. Siinä olisi voinut käydä huonosti.

Asumuseron myötä miehen psyykkinen sairaus tuli ammattilaisten tietoon ja hän oli hoidettavana eri sairaaloissa. Kuollessaan Helge Samulin asui Pelastusarmeijan asuntolassa.

Kun väkivalta loppui ja Aira Samulinin ja lasten elämä oli helpottumassa, Pirjo-tyttären terveys romahti. Sairastuminen tuli äidille täytenä yllätyksenä. Muutos oli raju: kuin demonit olisivat vallanneet tyttären mielen.

– Keväällä Pirjo oli ollut luokan priimus, mutta syksyllä hän ei enää pystynyt käymään koulua. Hän kertoi näkevänsä koulutoverinsa hirviöinä.

Aira Samulin otti tavaksi mennä suoraan töistä Lapinlahden sairaalaan tytärtään katsomaan. Pian hänelle kuitenkin esitettiin, että käynnit eivät olisi potilaalle hyväksi.

– Teini-ikäinen tyttäreni kerta kaikkiaan riistettiin minulta. Minulle ei kerrottu edes hänen diagnoosiaan. Tiesin, että minua syyllistettiin Pirjon tilasta, vaikkei sitä suoraan sanottu.

Aira Samulin tutkiskeli itseään ja perheen historiaa. Hän päätyi siihen, ettei olisi voinut pelastaa Pirjoa.

– Pirjon kohdalla sukurasitus oli niin valtava. Sukulaisista ainakin Pirjon isä, isän sisko ja täti sekä minun äitini olivat mielisairaita.

Aira Samulin eli vuosikymmenen ”sinkkuna”. Hän tapaili vain miehiä, jotka eivät tavoitelleet avioliittoa.

– Legendaarisesta radioselostajasta Paavo Noposesta sain sydänystävän. Tuimme toisiamme seitsemän vuoden ajan.

Perhettä Samulin ei enää uskonut voivansa perustaa. Mielisairas lapsi ja mielisairas, uhkaileva ex-mies rasittaisivat liittoa. Kukaan järkevä mies ei astuisi moiseen liemeen.

Ekku Peltomäki kuitenkin tuli ja kosi eikä antanut periksi. Hän oli ”rohkea ja peloton”.

– Hymyilevä Ekku suhtautui Pirjoon lämpimästi ja luontevasti, kun tämä tuli sekavana laitoksesta kotiin käymään. Myös Pirjo hyväksyi Ekun välittömästi.

Toisaalta Ekku ei pelännyt Helge Samulinia.

– Kun Ekku kosi minua yhä uudestaan, annoin periksi. Ajattelin, että ollaan nyt vähän aikaa yhdessä, ei se pitkään kestä kumminkaan.

Ajan myötä kävi selväksi, etteivät vaikeudet olleet murentaneet Samulinia. Hän oli päinvastoin oppinut vaikeista kokemuksistaan. Hän levitti ympärilleen iloa ja suvaitsevaisuutta.

Samulin päätti kertoa kokemuksistaan julkisesti. Teoksessaan Auringonpimennys (1989) hän kuvasi avioliittoaan ja tyttärensä sairastumista.

– Harvalla oli yhtä paljon kokemusta kuin minulla mielenterveysomaisen elämästä. Halusin puhua, jottei muiden tarvitsisi enää vaieta psyykkisistä ongelmista ja niihin mahdollisesti liittyvästä väkivallasta.

Kertominen oli mahdollista äidin ja Helge Samulinin kuoltua ja Pirjo-tyttären asuttua jo vuosikymmeniä laitoksessa.

Vaikka moni asia on yhä kesken, omaisten asema on kaiken kaikkiaan Samulinin mielestä kohentunut merkittävästi vuosikymmenten kuluessa. Enää omaista ei jätetä läheisen sairastuttua täysin pimentoon. Myös avohoidon lisäämistä Samulin on pitänyt hyvänä suuntauksena.

– Jotakin olen ajatellut oikein, hän kommentoi omaa osuuttaan kehityksessä.

Teksti: Aino Haavio
Kuvat: Kaisu Jouppi