Olen joka ainoaa kiittänyt

”Olen joka ainoaa kiittänyt”

Seija Peltosen huoli tyttären hyvinvoinnista pakotti hänet jatkamaan elämää kuin höyryjuna.

Peltosen tytär Sari sairastui 90-luvun alkupuolella. Sari ehti juuri täyttää 20 vuotta, kun ensimmäinen psykoosi iski. Hän oli käyttänyt huumeita lähes vuoden ajan ja ajautui niiden seurauksena rikollisporukoihin.

Tytär oli halunnut muuttaa poikaystävänsä luokse asumaan. Seija oli tavannut pojan vain kerran aikaisemmin. Hyvin nopeasti äitiä kiellettiin käymästä tyttären uudessa ympäristössä.

– Ihmettelin, että mikä kumma tässä oikein on, jos ei oman tyttären luokse saa mennä käymään. Poikaystävä halusi varoa, etten näe sitä tilannetta.

– Tytär oli töissä puolen vuoden työllistymiskurssilla ja hän oli monta kertaa niin väsynyt töiden jälkeen, että tuli vanhaan sänkyynsä nukkumaan. Ajattelin, että minkälainen kämppä se oikein on ja minkälainen poikaystävä se on, kun siellä ei voi nukkua.

Silloin hälytyskellot alkoivat soida.

– Poikaystävä oli huumediileri, Seija kertoo.

Lopulta tytär soitti eräänä iltana ja pyysi tulemaan paikalle niin pian kuin mahdollista.

– Tietenkin olin onnellinen, että viimein kutsutaan, mutta tyttö istuikin sohvan nurkassa sekavana.

Silloin Seija ymmärsi, ettei tytär ollut kunnossa. Seija yritti saada häntä lähtemään mukaansa. Sari ei halunnut tulla, mutta lupasi saapua äidin luokse myöhemmin illalla.

Tytär piti lupauksensa.

– Istuttiin olohuoneessa ja yhtäkkiä hän sanoi: ’Näitkö, mikä tuossa lensi?’ En minä tietenkään mitään nähnyt. Hän näki ihan omiaan. Tiesin, että nyt on parasta lähteä lääkäriin ja sieltä sitten ambulanssilla hoitoon.

Sairaalakokemuksen jälkeen Seija näki heti, ettei tytär hoidoista huolimatta ollut entisellään.

– Ajattelin, että nyt pitää keksiä jotain järkevää. Tyttö pitää saada sieltä kämpästä pois.

– Kun mentiin hakemaan hänen tavaroitaan, kämpässä oli jo uudet tytöt. Tytär jopa tunsi niitä. Kaikki olivat saman porukan tyttöjä.

Seija teki tyttärensä puolesta muuttoilmoituksen takaisin kotiin oman kunnan puolelle, sillä edessä oli uusia sairaalajaksoja.

Seijasta tuntui pahalta lähteä aamuisin töihin. Niin kauan kuin Sari oli sairaalassa, hän tiesi tyttären olevan turvassa. Sarin kotona ollessa ei koskaan tiennyt, mitä siellä olisi vastassa. Muutaman kuukauden tytär pysyi irti päihteistä, mutta käyttö alkoi jälleen pian uudestaan. Psykoosi uusiutui.

– Aina minulla oli se toivo. Kun sai tyttären hoitoon tai uuteen asumispalveluun, aina oli toivo, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ne romahdukset olivat minulle raskaita. Tuntui, että kaikki, mitä tapahtui vuosien aikana, kaatui aina minun päälleni. Mistään ei ollut apua, muistelee Seija.

Pettymys seurasi toistaan.

– Aina, kun keksittiin uusi toimenpide Sarin elämän järjestämiseksi, hän romahti. Poliiseihinkaan ei voinut luottaa.

Seija muistaa tilanteen, jolloin tytär piti saada asumispalvelusta hoitoon.

– Kun ei häntä saanut työntekijä enkä minä lähtemään, piti poliisit pyytää apuun. Poliisit olivat kuitenkin jättäneet Sarin sairaalan ulkopuolelle, kun hän oli vaikuttanut olevan niin hyvässä kunnossa.

Seija ei ole pitänyt lukua kaikista sairaalakäynneistä. Hoitopaikkoja järjestettiin kauas pääkaupunkiseudusta, jotta Heli pysyisi erossa entisistä kaveriporukoistaan.

– Postihan se kulki sielläkin ja kirjeitä ei tarkastettu. Kaikki päättyi aina romahdukseen. Aina.

Sarin täyttäessä 30 vuotta, hän pääsi kuitenkin hoitopaikkaan, joka sai päihteiden käytön loppumaan täysin.

– Siellä hänestä tehtiin ihminen.

Seija koki yksinäisyyttä. Hänen sisaruksensa ja ystävänsä eivät osanneet olla tukena, työpaikalla joku halasi joskus.

Seijan täytyi yksin pitää sekä oma että tyttären elämä hallinnassa ja lopulta raskas tilanne vaikutti myös hänen omaan terveyteensä.

– Menin kuin höyryjuna ja tein kaikki, mitä minulla oli velvoitteina tehdä. Jossakin vaiheessa sitten minullekin tuli masennusta.

Seija meni työterveyslääkärille, joka kuitenkin uskoi hänen haluavan vain sairaslomaa. Tämä oli pettymys. Seija päätti mennä vielä toiselle lääkärille. Tämä lääkäri kuunteli hänen tarinansa ja ymmärsi, miten raskasta elämä oli ollut. Seija oli aina mennyt eteenpäin pysähtymättä miettimään elämäänsä ja sitä, miten hän itse voi.

– Olen tehnyt aina sen, mitä on tilanteen mukaan ollut pakko tehdä.

Lääkärikäynnin jälkeen Seija muuttui armollisemmaksi itseään kohtaan. Lisäksi hän sai masennuslääkkeitä.

Syyllisyyttä tyttären tilanteesta helpotti se, että Seijan poika pärjäsi elämässä hyvin.

– Kun tietää, että on kaksi lasta, joista toinen pärjää hyvin, ei ole niin kamalia itsesyytöksiä. Muuten olisin pitänyt itseäni aivan kelvottomana äitinä.

Seija kokee, että hänen täytyi olla tyttärensä tuki ja turva. Romahduksille ei ollut sijaa.

– Yritin kerran sairaalassa saada Saria hoitoon kesken työpäivän, mutta lääkäri ilmoitti, ettei hän kirjoita lähetettä ja käski mennä katkolle.

Sellaista avuttomuutta Seija ei ollut tuntenut koskaan aikaisemmin.

– Jalat eivät kantaneet, romahdin polvilleni ja huusin vaan. Se ei loppunut ennen kuin kaksi hoitajaa tuli ottamaan kainaloista kiinni ja pyörätuolin kanssa yrittivät rauhoitella. Niin avuttomassa tilassa en ollut edes synnyttäessäni, muistelee Seija.

Pian sen jälkeen hoitopaikkaan saatiin lähete toisen lääkärin kautta.

Seija toivoi saavansa itse apua kuormittavaan elämäntilanteeseen kodin ulkopuolelta.

– Kerran psykiatrisella osastolla mieshoitaja näytti ilmoitustaululta omaisjärjestön esitettä ja otin sitten yhteyttä Uudenmaan yhdistykseen. Omaisryhmän löytäminen oli suuri helpotus.

Seija suojeli itseään ja mielenterveyttään muuttamalla maalle. Hän hankki koiran turvakseen ja sulki ajatuksensa ikävistä asioista puutarhanhoitoon. Maalla ei tarvinnut pelätä, kuka koputtaisi oveen.

Hän oppi nauttimaan arjen pienistä asioista ja on kiitollinen jokaisesta, joka tekee hänelle jotain hyvää.

– On ihan luksusta, että saa kaikessa rauhassa tonkia maata ja katsella, kuinka siemenet rupeaa kasvamaan.

Seija harrastaa intohimoisesti paritanssia ja laulamista. Hän on myös kehittänyt itselleen oman jumppaohjelman ja tekee kuuden kilometrin lenkkejä.

– Tarvitsen sellaista, mistä tulee hyvä fiilinki!

Tyttärenkin vointi on nykyään parempi. Sarilla on oma asunto, hän ui viikoittain useita kilometrejä, lenkkeilee ja käy vaeltamassa Lapissa. Erään kerran tyttären ollessa käymässä äitinsä luona, hän kiitti, että äiti oli jaksanut pysyä rinnalla.

– Se oli suurin kiitos, mitä minä olen ikimaailmassa saanut.

Äidin ja tyttären jutellessa yhdessä, Sari ei halua puhua pitkään menneistä, sillä hänelle tulee siitä paha olo. Seijan mielestä se on ymmärrettävää.

Monia asioita, joista tytär nykyään avautuu, Seija ei silloin tiennyt. Sari kuvitteli, että salaamalla hän pystyi pitämään äitinsä ikävien asioiden ulkopuolella.

Seija on hyvin ylpeä tyttärensä toipumisesta.

– Sari on oppinut tunnistamaan huonon olon, mikä on hirmuisen hieno asia. Hän tunnistaa sen, tietää mitä se tarkoittaa ja jaksaa odottaa, että lääkkeet tehoavat.

Tyttären edistyminen on ollut tuntuvaa. Nykyään Sari ymmärtää tunteitaan ja pystyy kertomaan, kun harhaääniä alkaa ilmetä.

– On niin hienoa, kun hän pärjää ja selviää elämässä.

Tyttären nimi on muutettu.

Teksti: Mari Niemi