Auttamiseen koukuttuminen

Liisalla oli Leena-sisar, joka menopaussi-iässä sairastui paranoidiseen skitsofreniaan. Hän ehti sairastaa viisi vuotta.

Leenalla oli erityyppisiä harhoja ja hän alkoi kokea, että seinät kaatuvat hänen päälleen. Hän ei enää peseytynyt. Vähitellen hän alkoi myös vetäytyä seurasta ja söi pahasta olosta ja harhoista johtuen entistä vähemmän. Hän laihtui kymmenen kiloa.

Leena naureskeli itsekseen. Hän koki vahvaa syyllisyyttä kaikesta tekemästään ja kokemastaan ja uskoi aiheuttavansa paljon pahaa ympäristölleen. Aluksi Liisa ei ymmärtänyt sisarensa sairauden syitä eikä osannut arvioida sairauden vakavuutta. Hänellä ei ollut mitään keinoa reagoida tällaisessa tilanteessa.

Liisa riensi auttamaan sisartaan ja toimi niin kuin kuka tahansa hyvää tarkoittava omainen. Hän siivosi, pesi ja teki ruuat Leenan kotona. Hän vakuutti, ettei Leenan tarvitse kokea syyllisyyttä ja yritti realisoida Leenan harhoja. Liisa teki kaikkensa, jotta sisar pärjäisi kotona ja samalla ikään kuin peitteli Leenan sairautta. Tällä tavoin hän toivoi Leenan selviytyvän kotona.

Lopulta Liisa vei sisarensa lääkärille, eikä tämä vastustanut. Liisa ja Leena kertoivat tilanteesta lääkärille, joka totesi Leenalla olevan masennusta ja paranoiaa. Diagnoosit sinällään eivät olleet tuttuja, mutta oireiden kautta ne avautuivat Liisalle. Hän koki, että sisaren entiseen ulkokuoreen oli ikään kuin tullut uusi ihminen ja oli varsin hämmentynyt tilanteesta. Usein hän lähti itkien pois Leenan luota. Sisaren saama lääke ei auttanut ja tilanne paheni.

Liisa on sisarussarjan keskimmäinen viidestä tyttärestä. Hän halusi ottaa vastuulleen sairaan sisarensa, eikä juuri halunnut jakaa muille sisarille tietoja tilanteesta. Hän omi Leenan.

Leenan sairaus vaihteli. Välillä siinä oli kaksisuuntaisen mielialahäiriön ominaisuuksia: Leena oli ajoittain hyvin masentunut, kun taas maniavaiheessa hän taas tilasi erilaisia tavaroita puhelimitse, joita Liisa sitten perui tai palautti postitse. Leenan sairaus eteni, paheni ja alkoi muuttua katatoniseksi. Hän ei enää edes puhunut.

Leena sijoitettiin terveyskeskuksen vuodeosastolle, joka ei ollut oikea paikka sisarelle. Terveyskeskuksessa todettiin, että avun löytäminen oli vaikeaa, koska terveyskeskuksen ammattilaisten osaaminen ei riittänyt Leenan tilanteen hoitamiseksi. Terveyskeskus ei ollut enää tarkoituksenmukainen hoitopaikka.

Liisan piti itse viedä sisarensa psykiatriseen sairaalaan, jossa apua etsittiin lääkkeiden avulla. Suvussa ei ollut psyykkisiä sairauksia, eivätkä hormonitutkimuksetkaan antaneet lisävalaistusta Leenan tilanteeseen.

Kun Leena oli vielä kotona, Liisa kävi öisinkin katsomassa, miten sisar selviytyy. Liisa saattoi löytää Leenan paljain jaloin yöpaidassaan seisomassa kotinsa pihalla lumisohjossa, joten huolen määrä vain kasvoi.

Liisa koki, että hänestä tuli sisarensa kanssa läheisriippuvainen. Hän vietti päivät sisarensa luona sairaalassa. Kukaan ammattihenkilöstöstä ei tuolloin kysynyt Liisan vointia ja jaksamista. Liisa piti myös päiväkirjaa Leenan tilanteesta, mutta huomasi jälkikäteen, ettei ollut kirjoittanut mitään omista tuntemuksistaan.

Myöhemmin Liisa itse sairastui vakavasti. Silti hän halusi sairaana ja sairaalan sairasvuoteelta käydä katsomassa sisartaan. Liisa koki syyllisyyttä omasta sairastumisestaan ja kyvyttömyydestään tukea sisartaan. Hän ei uskaltanut luovuttaa Leenaa hoitajille, vaan pyrki edelleen tekemään sisarensa puolesta niin paljon kuin mahdollista.

Liisa laihtui eikä osannut enää nukkua. Hän lähestulkoon jätti henkisesti oman perheensä, kun ei jaksanut antaa aikaa kaikkialle. Hän omisti kaikki voimavaransa Leenalle. Perhe sai tulla toimeen omillaan ja toki tulikin. Liisan toipuminen vakavasta sairaudesta kesti kauan, koska hän samaan aikaan suri Leenan ”menettämistä”.

Vakava sairaus pakotti Liisan kuitenkin arvioimaan voimansa uudelleen ja analysoimaan kokonaistilannetta. Vähitellen hän uskalsi kertoa sisarilleen, mikä Leenan ja hänen oma tilanteensa oli. Hän myös tajusi, että hänen on annettava aikaa omalle perheelleen, miehelleen ja lapsilleen. Liisa palasi henkisesti takaisin kotiin. Perhe, sisarukset ja ystävät riensivät tukemaan häntä sairauden aikana.

Liisa myös ymmärsi vähitellen, että kaikki se, mitä hän oli sisarensa puolesta uhrautuen tehnyt, saattoi ollakin lähes vahingoksi. Toisen puolesta tekeminen ja auttaminen vain pitkitti Leenan sairauden puhkeamista ja ehkä sitä kautta myös hänen avun saamistaan. Leena menehtyi Liisan sairastumisen aikana.

Liisan suhteet perheeseen ja sisaruksiin ovat normalisoituneet ja Liisan voimat palanneet. Silti kokemus elää ja on pannut Liisan monesti miettimään auttamisen rajoja. Liisa olisi kaivannut tietoa ammatti-ihmisiltä Leenan tilanteesta ja keskustelua asioista. Ajoittain tuli myös tunne siitä, että potilaita ei kohdella ihmisinä tasa-arvoisesti.

Tarina on Pirkko Lahden toimittamasta kirjasta Mielen vankila. Kirja on FinFamin julkaisema.